Uskovaisuus ei ollut vahingoksi vain itselleni, vaan ehdin tehdä pahaa muillekin. Tänä päivänä kadun; pyytäisin anteeksi, jos pääsisin juttusille käännytettävieni kanssa.

Olin tyypillinen fundamentalisti, minulla oli Totuus. Lisäksi olin nuori - ehdoton, innokas, kokematon. Jumala oli minun ja minä olin Jumalan.

Olen pitänyt todistuspuheenvuoroja rippikouluikäisille ja sitäkin nuoremmille: hävettää tunnustaa, mutta nuorimmat yleisöstäni ovat olleet alle kymmenvuotiaita. Yritän kiivaasti muistella, mutten ole onnekseni pystynyt palauttamaan mieleen yhtäkään kovin tulikivenkatkuista julkista saarnaa. Todistuspuheeni taisivat olla enimmäkseen sitä tuttua tuubaa uskoontuloa edeltävän elämän tyhjyydestä ja suuresta helpotuksesta, joka uskonratkaisua seurasi.

En minä ajatellut valehtelevani. Enkä olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt niin. En vain pystynyt myöntämään, että tämä uskontie kyllä ahdistaa enemmän kuin vapauttaa, yhtään tasapainoisempaa ihmistä minusta ei ole uskovaisena tullut - päinvastoin. Sen myöntäminen oli pitkään täysin mahdotonta - kuinka jokin, joka oli minulle Absoluuttinen Totuus, voisi sopia kenellekään huonosti?

Olen antanut myös sielunhoitoa. Herätyskristillisyyden "yleinen pappeus" on viety pitkälle, ja kuusitoistavuotiaat terapoivat viisitoistavuotiaita. Toivon osoittaneeni edes piirun verran todellista empatiaa, kun joku on kertonut minulle ahdistavista kotioloistaan ja masennuksesta. Mutta muistan piinallisen selvästi, että jossakin vaiheessa keskustelua, joka ikinen kerta, äänilevy nimeltä "Ota Jeesus Sydämeen" pyöräytettiin päälle.

Ne ihmiset olisi pitänyt kohdata. Toivottavasti edes joku kohtasi.

Kyllä, olen myös painostanut uskoon. Jos eivät todistuspuheenvuoroni vilisseetkään sarvipäitä, omia ystäviäni olen takuulla "evankelioinut" hiilihanko kädessä. Kaksi tietä, oma ratkaisu, viimeinen tuomio olivat perusarsenaaliani. Joidenkin uskosta osattomien kavereiden kanssa tiet erkanivat - minähän kiillotin sillä omaa kruunuani, maailman ystävähän oli Jumalan vihollinen! Yksi heistä sanoi minulle suoraan, että paatokseni on vain vieroittanut häntä kristinuskosta. Sen tulkitsin saatanan työksi.

Keksin ystävilleni tunteita, joita heillä ei todennäköisesti ollut. Väitin heidän kokevan pohjimmaista jumalanikävää, väitin heidän vielä joskus tulevan uskoon. Väitin, että he eivät vain uskalla ottaa Jeesusta vastaan, vaikka oikeasti haluaisivatkin.

Tulikohan joku pysyvästi uskoon minun käännytystyöni myötä? En osaa sanoa. Olen kyllä rukoillut yhdessä ihmisten kanssa, jotka ovat halunneet tehdä uskonratkaisun. En tiedä, mitä heille nykyään kuuluu. Toivottavasti hyvää.

Olen pahoillani.