Siitä olen tyytyväinen, että luopiona en ole enää tilivelvollinen juorunhaluisille tosiuskoville menoistani. Kaikista traumaattisin kokemukseni liittyi nimenomaan yhteen tekemääni tyhmyyteen (tyhmyys se oli, uskovana tai luopiona), joka johti tunnustamisen myötä henkiseen väkivaltaan, julkiseen "purkamiseen" ja rukoussessioihin. Se oli kuitenkin vain teinimoka, ei saatanallisuuteni osoitus...

mukorossi: Naulan kantaan, vaikka tämä kielikuva Jeesus-rintamalla onkin ehkä vähän kyseenalainen :)

Tuo jakamisen ja avoimuuden pakko hävettää ja vituttaa itseäni jälkeenpäin valtavasti. Kuka meistä sitä loppujen lopuksi halusi, ja kuinka moni meistä koki vapautuvansa tihrustaessaan itkusilmin asioitaan koko kansalle? Niin vain kuului tehdä.

Taidanpa kirjoittaa tästä aiheesta jossain vaiheessa lisää.

Ihan kiva sivusto, mua itseäni viehättää ainoastaan maanläheinen ja ajan mukaan muokkautuva, rauhallinen uskonnollisuus, jota mulle edustaa nykyinen kaupunkilainen evlut kirkko naispappeusmyönteisyyksineen ja toivottavasti myöhemmin myös homoparien vihkimisineen. Auttaminen ja armo, ei saarnaaminen, pelottelu ja lain kirjaimen tuijottaminen lain hengen sijaan. Olen itse vasta aika äskettäin liittynyt takaisin kirkkoon, koska on niissä jutuissa musta hyvääkin. Ajattelen sellaista alkuperäistä varhaiskristillistä vapaata vähän hippimäistä meininkiä.

mietin tuota seurakunnalle "antautumista"... minulle iski seurakunnasta erkaannuttuani vuosien mittainen kausi, jolloin hain ääripäiden kautta rajojani avoimuuden ja sulkeutuneisuuden välillä. seurakunnassa saattoi puhua rankoistakin asioista todella avoimesti, suorastaan angstata ja rypeä, kun ihmiset olivat niin ystävällisiä ja empaattisia. tavallisissa, jokapäiväisissä ihmissuhteissa huomasin, ettei minua jaksetakaan kuunnella ja minulle sanottiin, että ryven ongelmissani ihan liikaa. tajusin kauhukseni heidän puhuvan täyttä totta -ja sulkeuduin täysin.

nyt, päälle parikymppisenä, tuntuu vihdoin siltä, että alan löytää jotain balanssia kohtuuttoman avoimuuden (ei ensitapaamisella vyörytetä luurankoja kaapista!) ja ahdistavan sulkeutuneisuuden väliltä. en väitä, että seurakunta yksin olisi syyllinen tähän; eivät asiat ole niin mustavalkoisia. koen silti, että seurakuntavuodet hidastivat niinsanottua normaalia ihmiseksi kasvamista -et kasva ja kehity itseäsi, vaan Jumalaa ja seurakuntaa varten.

toinen ongelma oli ryhmätyön tekemisessä. kun aloitin työt, minun oli sietämättömän vaikeata olla jonkun alaisena ja ottaa käskyjä vastaan (vaikka en olisi todellakaan osannut neuvomatta juuri mitään!). tuntui uhkaavalta antaa jollekulle tällainen määräysvalta itseni yli, vaikka kyseessä oli alansa ja työtehtävänsä hallitseva ammattilainen! nämä ajatukset herätti Leegion lause: "Minun vastuullani ei ole miettiä, mikä minussa on milloinkin rakentavaa ja mistä minun on jonkun heikomman veljen vuoksi luovuttava." minä olen kokenut tuollaisen ajatuskulun suorastaan välttämättömäksi työpaikoilla, joissa yhden vahvuus korvaa toisen puutteen -ja päinvastoin. on toisinaan vaikeata erottaa solidaarisuus turhasta uhrautumisesta (varsinkin tällaisen menneisyyden jälkeen), mutta siihenkin harjaantuu, kun uskaltaa luottaa itseensä ja intuitioonsa. ja jos huomaakin toimineensa ns. vanhan (seurakunta)kaavan mukaan, on vain otettava opikseen ja yritettävä seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa toimia toisin. ei se, että otan työkaverini huomioon, syö omaa persoonallisuuttani ja yksilöllisyyttäni -sillä pahimmista peloista ylipäästyäni olen havainnut, että on yhteisöjä, joissa solidaarisuus on koskee kaikkia, ylös- ja alaspäin.

on muuten hieno tunne yhteisöllistyä vailla seurakunnan luomia odotuksia ja paineita. paitsi, jälkikäteen mietittynä, onko niitä odotuksia ollut sielläkään niin paljon kuin sitä on epävarmassa ja kehittymättömässä mielessään ajatellut? mitäs, jos olisikin osannut ja uskaltanut olla sitä, mitä on nyt? oma itsensä?

Vaan on siinä oma viehätyksensä antautua ja tunnustaa. Ja saada nuhteita. Mä en edes koe olevani kovin masokistinen, mutta saahan tuosta jumankauta kiksejä.