Seurasin eilisiltana mielenkiinnolla Ajankohtaisen kakkosen Jumala-iltaa, puolitoistatuntista keskustelua eri tavoilla uskovaisten ja eri tavoilla epäuskoisten välillä. Kovin yllättäviä aspekteja ohjelma ei tarjonnut: kiihkein väittely käytiin odotetusti homoseksuaalisuudesta. Keskustelukumppaneiksikin oli valittu melko odotuksenmukaisia eri uskojen ja epäuskojen edustajia, kuten luterilainen piispa, teologian tutkijoita, ortodoksipappi, muslimeja, herätysliikkeiden jäseniä ja johtohahmoja, vapaa-ajattelijoita ja ateisteja. Rajausyritys oli hyvä ajatus mutta olisi voinut olla tiukempikin: nyt esimerkiksi ohjelman loppupuolella mukaan tullut wicca sai tarpeettoman vähän tilaa.

Keskustelu pysyi enimmäkseen kilttinä ja kannustavana. Ohjelmaa värittäneet "kaksintaistelutkin", kahdenväliset väittelyt, tuomittiin tasapeleiksi. Ohjelman edettyä lähelle loppua - homokeskustelun siivittämänä - aallot kuitenkin löivät korkeampina, ja ohjelma päättyikin rauhattomasti; yleväksi lopetukseksi aiottu, Jukka Virtasen Hellaakoski-lausuntaesitys, ei siksi saanut aivan arvoistaan tilaa.

Pitkässäkään ohjelmassa ei ole mahdollista käsitellä kaikkea. Ihmettelin kuitenkin hieman, miksi kirkon sisäisiä ristiriitoja ja kirkosta eroamisia käsitelleessä keskusteluosiossa paikalle ei marssitettu yhtäkään Luther-säätiön edustajaa: naispappeuskiistahan on yksi polttavimmista kirkkoa jakavista kiistoista. Entä minne jäivät Uskontojen uhrien - järjestön tai yksilöiden - edustajat? Kovin vähän, jos lainkaan, puhuttiin siitä pahasta, mitä Jumalan nimissä tehdään 2000-luvullakin.

Toisaalta, se paha tuli ilmi kyllä epäsuorasti - siitä pitivät ohjelmaan kutsutut fundamentalistit huolen. Paikalla olivat Nokia Mission johtaja Markku Koivisto ja pienen Elävä sana -seurakunnan kaksi nuorta aktiivia, kihlapari Raamatun kirjaimellistamisyrityksineen ja Tosi Rakkaus Odottaa -ideologioineen.

Ihmetellä täytyy, miten yksinkertaista ja yksinkertaistavaa fundamentalistinen retoriikka onkaan. Kristittyjä ovat ne, jotka elävät Raamatun mukaan. Raamatun mukaan eläminen tarkoittaa alistumista sille tulkintaperinteelle, joka omassa seurakunnassa ylhäältä päin ladellaan. Sen ydinkohtia näyttää olevan esimerkiksi homouden tulkitseminen synniksi. Kultaista sääntöä tai rakkauden kaksoiskäskyä ei niissä puheenvuoroissa mainittu.

Yhtäkään tuoretta ajatusta ei Elävä sana -seurakunnan nuorilta kasvateilta (uhreilta?) kuultu. Ja miten, mistä, miksi fundamentalistinuoret omaksuvat jopa saman puheen rytmin, intonaation, jossa korostetaan suurin piirtein joka toista sanaa ja joka ikinen lause lausutaan yhtä tekopirteästi?

Se nuori Elävä sana -seurakunnan tyttö hymyili läpi ohjelman niin kireästi ja teennäisesti - surullisesti - että minun alkoi tehdä pahaa.

Ja se fundamentalistien ylimielisyys. Kun heiltä kysyttiin aivan asiallisesti, miksei uskoa voi yhtään elegantimmin nivoa osaksi muuta elämää - hulluinahan nykynuoret kaupungilla mesovia äärikristittyjä pitävät - Elävä sana -seurakunnan nuorukainen vastasi naureskelemalla ja huudahtamalla "Jes!" Sitä ollaan niin Jumalan hulluja, että...Tunsin myötähäpeää, mutta myös muuta: juuri noin rakkaudetonta, noin ylimielistä, noin narsistista minunkin uskovaisuuteni on ollut.

Se, mikä keskustelusta jäi uupumaan tai vähintäänkin ohuenlaiseksi, oli ajatus Raamatun monitulkintaisuudesta. Mielestäni esimerkiksi Vapaa-ajattelijoiden Robert Brotherus karahti kiville sivuuttaessaan tämän näkökannan ja leimatessaan Raamatun yksinkertaisesti julmaksi ja veriseksi kirjaksi. Kyllähän Raamattu sitäkin on, mutta paljon riippuu lukutavasta: Raamatulla on mytologian ja kaunokirjallisuuden kieli, joka merkitsee eri ihmisille ja kulttuureille eri asioita eri aikoina. Se, mitä olisinkin enemmän kaivannut, olisi ollut fundamentalistisen raamatuntulkinnan avoin kritiikki: Raamatun moraaliohjeiden siirtäminen nyky-Suomeen on kaikessa anakronistisuudessaan arveluttava prosessi. Nyt oikeastaan ainoa, joka tämän näkökulman nosti esille, oli ortodoksipappi: hän totesi oman kirkkonsa kunnioittavan myös sitä pitkää tulkintatraditiota ja tulkintojen moneutta, joka nykyistä Raamattuamme kehystää. Hänelle Raamattu ei kelvannut pelkäksi auton käyttöohjeeksi, kuten Markku Koivisto kömpelösti rinnasti, vaan pikemminkin tietosanakirjaksi - no, itse vertaisin Raamattua ennemmin vaikkapa taidegalleriaan tai matkaan eurooppalaisten kulttuurikaupunkien halki.

Luterilaisen kansankirkon edustaja, arkkipiispa Jukka Paarma, oli valitettavan viileä ja jokseenkin näkymätön - yrittäessään kai pysytellä mahdollisimman korrektina kaikille osapuolille. Niin viisas ja rakkaudellinen periaate kuin lempeä suvaitsevaisuus onkin, se ei tässä tapauksessa ollut omiaan herättämään luottamusta: jos kirkko hymistelee liikaa, pystyykö se pysymään tarpeeksi lujana kaiken maailman ääriryhmittymiä ja -uskovia vastaan, joita jo nyt toimii kirkkomme suojissa riittämiin? Paarman opillinen sivistys olisi epäilemättä riittänyt väittelyyn fundamentalistien kanssa; olisimme voineet vaikkapa kuulla herkullisen keskustelun siitä, mitä kristittynä oleminen on.

Mutta jos oli Paarma viileä, oli sitä kyllä Markku Koivistokin. Se mesominen, mitä Koivisto pitää viikoittain Taivas Tv 7 -kanavan "Sotakoulussa", oli valovuosien päässä käytöksestä, jota nähtiin valtakunnallisella tv-kanavalla. Häijy piru olkapäälläni - lieneekö Saatana itse? - kuiskuttelikin: miksi emme eilisiltana nähneet yhtään kaatamistempausta, parantumisihmettä, demonien poisajamista? Olihan siellä noitakin, wiccauskoinen, sopivasti paikalla.

Keskustelu on joka tapauksessa hyvästä. Jatko-osankin näkisin mielelläni: sen aiheena voisivat olla terveen ja sairaalloisen uskomisen rajat. Millä ehdoilla Jumalan asiaa ajetaan? Ja mitä sanovat Jumalan nimissä lyödyt?